Olen täällä ollessani lihonut neljä kiloa. Johtunee siitä, että joka päivä ostan töissä ruokatunnilla paketin donitseja sekä tölkin limsaa, ja vapaa-aikana syön useita välipaloja. Omalla kohdallani lihominen ei ole erityisen huono asia, sillä painan nytkin vaivaiset 54 kiloa. En tosin ole mitään maailman pisimpiä miehiä huimalla 168 senttimetrin mitallani joten se vähän kompensoi sitä, mutta aikamoinen tuulenheiteltävä höyhensarjalainen olen joka tapauksessa. Kummasti noita kiloja en kyllä mitenkään havaitse missään (toivoisin havaitsevani, mielestäni olen ällön laiha). Onhan se kuitenkin yhtä paljon kuin neljä litraa vettä. Mihin se menee? Varmaan aivoihin; joskus tunnen itseni sellaiseksi läskipääksi.
Toisiin asioihin.
Haluaisin jo oikeisiin töihin. Haluan saada palkkaa. Haluan kiivetä edes yhden pykälän ylöspäin elintasossa: olisi tonnin tai edes viidensadan arvoinen auto kolmensadanviidenkympin arvoisen sijasta (niin mukava kuin renkailla kulkeva peltilaatikkoni onkin), mukava pikku yksiö/kaksio kolkon soluasunnon sijasta ja varaa joskus muuhunkin kuin karjalanpiirakoihin ja joka toinen viikko vanhempien luona käymiseen. Satun vain opiskelemaan sellaista alaa, että pitää olla suhteita tai poikkeavaa erityislahjakkuutta päästäkseen koulutusmaailmasta työmaailmaan (tältä ainakin minusta näyttää). Jo useita vuosia täysi-ikäisyyden puolella viettäneenä ei oikein ole helppoa löytää jaksamista opiskeluun, kun saan siitä itselleni vain opintotuen josta on kuun loppuun mennessä jäljellä enää haikea muisto. Täällä pääsen tietysti näyttämään osaamistani, mutta tuntuu ettei mitään työnantajaa kiinnosta tyyppi joka osaa vain tehdä tavalliseen pieneen sanomalehteen tavallisia pieniä grafiikankäppyröitä samalla tavalla kuin kuka tahansa muu, joka on sitä opiskellut. Vaikka kuinka tykkäisin tehdä sitä.
Tulipas kumman negatiivissävytteinen kirjoitus siihen nähden, että olen tänään ollut poikkeuksellisen hyvällä tuulella useista syistä. Ilmat ovat olleet viime aikoina parhaimpia tähän mennessä täällä kokemiani, töissä on ollut tavanomaista mukavampaa, ja kotiinlähtökin lähestyy. Ostin pullaakin. Äitihän toki tekee parempaa pullaa, mutta Thelman Pullapuodista löytyy varsin mainio korvike tähän hätään. Silti tässä varsinkin iltaisin pyörii aina mielessä ajatus, että ei mene enää pitkään, kun pääsen mm. sellaiseen suihkuun, jossa tulee tasaisen varmasti lämmintä vettä eikä vaihtelevasti polttavan kuumaa ja jääkylmää. Pikkusiskon koiratkin – nuo pehmeät, hauskat ja ihanat vuffet – ovat varmaan jo unohtaneet minut!
"Jaksa vielä vähän aikaa, Tuukka! Käy vaikka jossain mielenkiintoisessa paikassa!" No, budjetin rajoissa kaikki näkemisen arvoinen on mielestäni kyllä nähty jo. Työkään tuskin tulee tarjoamaan enää mitään uutta. Saan enää ideoita, mitä kivaa voisin täällä tai muualla maailmassa tehdä, jos vain olisi vähän enemmän rahaa. Ja sehän on kiinni tuosta aiemmin mainitsemastani palkallisiin töihin pääsemisestä. Löytyisi edes nainen, tai jotain. Mitä niillekään osaa jutella, anyways? Jos nainen ei ole nörtti kuten minä ja tykkää konemusiikista, autoista ja peleistä, en välttämättä kykene mielekkääseen keskusteluun. On kyllä niitäkin hetkiä, jolloin osaan keskustella parin lauseen verran jostakin "normaalista" asiasta, kuten säästä, sääennusteesta tai jonkun toisen maan säästä, tai ehkä elintarvikkeiden hintatasosta, mutta keskustelutaitoni on silti melko rajoittunut. Yleisin repliikkini on "jaa" tai "joo". Enkä osaa luontevasti kysellä toisesta ihmisestä mitään olennaista (harrastuksista, mistä tykkää ja mistä ei, onko hiphop hänenkin mielestään hirveätä kuraa, jne. tai mitä ihmettä yleensä kysellään kun yritetään saada selville onko toinen ihminen kumppaniainesta), joten on hyvin vaikea tutustua kehenkään joka ei ole täysin tai melkein samanlainen kuin minä itse.
Kauhea avautuminen. Mistä tuo tuli? Yleensä tähän aikaan ajatuksissani liikkuu vain "minkähän hassun videon seuraavaksi katsoisin internetistä" tai "tulipas tähän biisiin hyvä melodia vahingossa". Kumma maailma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti